Perjantai 18.08.2017
"Tässä se on", huikkaa kuski, ja bussi pysähtyy. Nostan rinkan selkään ja astun ulos bussista. Katselen hetken loittonevia takavaloja ja katselen ympärilleni. Olen Sevettijärvellä, tien reunassa, eikä missään näy mitään liikettä. Muutama tuulen pieksämä talo siellä täällä, ja metsän reunassa kyltti "Peuralampi camping 300m". Bussikuski neuvoi oikaisemaan metsän kautta leirintäalueelle, josta pääsisin vaellusreitin alkuun. Noh, tästä se nyt sitten lähtee.
Talsin leirintäalueelle innostunein mielin, vähän kuin viimeiselle sivistyksen saarekkeelle, ja tilaan pullakahvit. Tuvassa haisee pahalta, joten siirryn ulos nauttimaan välipalaani. Kahvit nautittuani heitän rinkan selkään ja lähden kävelemään vaellusreitin alkuun, ja siitä se lähtee. Keli on mitä mainioin, kait n. 16 astetta eikä taivaalla mitään merkkiä sadepilvistä. Päätän kävellä riittävän kauaksi lähimmistä teistä, ja pystyttää teltan heti nätin paikan löydyttyä. Kävelen n. 4km helppoa ja kuivaa polkua pitkin, ja porokin tulee vastaan. Saavun nätille kallion kaunistamalle rannalle, joka on mitä mainioin leiriytymiseen. Siis rinkka auki, ja teltan kasaukseen. Saatuani yöpymisvarusteet valmiiksi, liikuskelen lähimaastossa etsien nuotiopuuta..ja sitähän riittää. Komea nuotio pystyyn ja vaelluksen ensimmäisen aterian keittoon, voiko olla parempaa. Kello alkaa olla jo sen verran, että on aika kömpiä makuupussin sisään ja valmistua seuraavaan päivään.
Lauantai 19.08.2017
Havahdun telttakankaan lepatukseen ja kurkistan ulos teltasta. Tihuttaa vettä. Se siitä eilisen hienosta kelistä.
Sade on vasta alkanut, joten illalla keräämäni puut kelpaavat vielä nuotion sytyttämiseen, eli saan nuotiokahvia ja puuroa aamupalaksi. Telttaa purkaessani sade voimistuu ja lähdenkin seuraavalle etapille rankan sateen saattamana. Tässä vaiheessa tietenkin paljastuu, että vanha ja niin uskollinen kuoritakki ei pidä enää hitustakaan vettä. Saan siis talsia sateessa ja läpimärkänä. Vesi imeytyy aluspaitaa pitkin kalsareihin, ja nyt on alaosakin märkä.
Talsin noin 8km Opukasjärven autiotuvalle, johon pysähdyn haukkaamaan hieman leipää ja hetkeksi kuivattamaan tavaroita. Jatkan matkaa sateen piiskatessa maata, ja kastun hetkessä taas lähestulkoon läpimäräksi. Ennen Iisakkijärven autiotupaa luonto kutsuu, ja rämmin varvikkoon paskalle. Tiedättekö sen tunteen, kun housut kintussa pusertaa kakkaa, samalla kun vessapaperi kostuu lähes käyttökelvottomaksi ja takaliistoon valuu vettä? Suosittelen kokeilemaan. Kaikki muut murheet tuntuu kovin pieniltä sillä hetkellä.
No, sain kuin sainkin suorituksen kunnialla loppuun, ja jatkoin matkaa. Vastaan tuli venelossi, jonka kyydillä pääsin rannan toiselle puolelle ja astelin kohti Iisakkijärven autiotupaa. Vain pari kilometriä ennen autiotupaa jouduin pysähtymään nopealle leipätauolle, sillä energia tuntui olevan täysin loppu. Tässä vaiheessa jatkuva sade oli onneksi tauonnut hetkeksi.
Iisakkijärven autiotuvalla törmäsin hulluun kaksikkoon, jotka kävivät hyisen kylmässä järvessä uimassa - hikisen vaellusrupeaman jälkeen. Ei olisi tullut pieneen mieleenkään mennä kastautumaan, muutenkin oli vähän vilu kastumisesta. Olisi niin tehnyt mieli jäädä autiotuvalle yöpymään, mutta koska kello oli vielä aika vähän, ja matkaa vielä aika paljon, päästi kävellä vielä muutaman kilometrin lähemmäs seuraavaa sopivaa telttapaikkaa.
Kello oli jo kahdeksan pintaan, kun löysin sopivan tasaisen ja suojaisan paikan teltalle, melkein kulkureitin vieressä. Hain läheisestä lammesta vedet ruuanlaittoon, ja valmistin koko vaelluksen maittavimman ruuan; munanuudelia ja soijasuikaleita hapanimeläkastikkeella. NAM! Söin mahani aivan täyteen, ja köllähdin makuupussiin. Oli kiva päästä lepuuttamaan väsyneitä jalkoja ja kuuntelin myös hetken radiota. Tämä olikin reissun viimeinen kohta, missä radio kuului. Unta ei tarvinnut odottaa kovin kauaa.
(Huikkimajoen autiotuvalla oli muitakin retkeilijöitä)
Tunturin laella piti mennä poroerotusaidasta läpi, ovea käyttäen tottakai. Joka puolella oli avaraa ja vähän matalaa kasvillisuutta. Soita tuli päivän aikana vastaan enemmän kuin laki sallii, ja niiden ylitys oli hanurista. Suossa on todella raskasta talsia, kun välillä jalka uppoaa ihan pohjetta myöten mutavelliin. Ja suomättäältä toiselle pomppiminen vei todella parhaimmat mehut kehosta.
Suurimmassa osassa soista vaelluskengät oli pakko sitoa kaulaan roikkumaan, ja kävellä joko paljain jaloin, tai kuten itse suosin crokseissa. Päivän etapin toiseksi viimeisellä, sekä isoimmalla suolla kaaduin rähmälleni keskelle suota, kun se vaan ei päästänyt jalkaa vapaaksi, ottaessani askelta eteenpäin. Sitten oli housut ja jalat ihan mudan ja kasvillisuuden peitossa.
Matka Tsuomasjärven autiotupaa tuntui jatkuvan loputtomiin, vaikka joka kummun jälkeen jo oletti näkevänsä autiotuvan uljaan siluetin heijastamassa taivasta vasten. Olin loppuvaiheessa niin väsynyt, että lähdin vahingossa seuraamaan porojen tekemään polkua, ja tämän takia reitilleni tuli kiertoa muutama ylimääräinen kilometri. Ei muuten mitään, mutta tämä lyhyt pätkä oli lähestulkoon suon kiertämistä tai mättäältä toiselle hyppimistä.
Saapuessani autiotuvalle, tuvan eteisessä tuli vastaan ihan koiruli, jonka tempauksista olinkin lukenut jo aiempien autiotupien päiväkirjoista. Enää en muista koiran nimeä, mutta oli omistajat ihmeissään, kun tervehdin koiraa heti omalla nimellä. Ilta meni tankatessa, siis söin tuvalta löytämäni riisipussin, johon sain sekaan pienen pussillisen laihaa kanakeittoa. Mutta siinä väsymyksessä tuo oli sillä hetkellä elämäni paras ateria. Tuvalla yötä ollut nuoripari oli myös Uudeltamaalta, ja saimmekin aikaiseksi hyviä keskusteluja retkeilystä ja elämästä yleensäkin. Koiralle laitettiin pyynnöstäni paikka minun viereen laverille, mutta ei se viihtynyt siinä, sillä tuvassa oli aika kuuma. Kamina oli ollut pakko lämmittää aika kuumaksi, että saataisiin varusteet kuiviksi aamuun mennessä.
(Tsuomasjärven autiotupa kaiempaa katsottuna)
Loppumatkasta noustiin vaan yhä ylemmös ja ylemmäs tunturiin, ja näkymän olivat henkeäsalpaavia. Joka puolella täplitteli lampia tai järviä, ja tunturinnyppylöitä silmänkantamattomiin joka puolella. Kalliota ja poroja. Tämä oli vaelluksen kaunein pätkä. Kiipesin jonkun nyppylän päälle kuvailemaan, ja vedin välipalaa kipenkoloon käpertyneenä. Korkealla nimittäin tuuli mielettömästi.
(jotkut lumihuippuiset vuoret näkyvät kaukaisuudessa)
Korkeimmalta tunturilta laskeuduttiin taas vähän alemmas, ja lähemmäs sivistystä. Tänään reitti oli kulkenut ylös-alas-ylös-alas, ja jalat olivatkin jo aivan poikki. Nälkäkin alkoi painaa, joten päätin käydä tsekkaamassa yksityisen järjestön ylläpitämän autiotuvan. Tuvan pihassa oli mönkijä, ja elämää nähnyt päämökki ja kallellaan oleva ulkohuussi. Tuntui epäilyttävältä vain astella sisään tupaan, kun se ei ollut metsähallituksen ylläpitämä. Noh, viima oli niin viileä, että avasin varovasti oven, ja eteisessä vastaan tuli iso röykkiö ulkoa kerättyjä oksia, ja kasa roskaa.
Joku oli asetellut sottaisen punkan päälle eväskassin, ja vaihtovaatteet. Kulmassa oleva kamina oli kylmä, eli tänään ei sitä vielä ollut kukaan lämmittänyt. Tupa oli aika epäsiisti ja täynnä "toisten aarteita", käytettyjä maustepusseja, tyhjiä muoviastioita, sokeria, taisi vähän jauhoakin olla epämääräisessä pussissa. Kirjoitin vieraskirjaan puumerkit ja jatkoin matkaa kohti Pulmankijärveä.
Vihdoinkin saavuin Norjan raja-aidalle, ja olisikin tehnyt mieli heittää huulirasvatuubi aidan toiselle puolelle. Raja-aitaa seuratessa jouduin ylittämään useamman pikkusuon, yhden kapeahkon joen, kävellä tuskaisen jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, ja tottakai kastua todenteolla. Koko päivänä ei ollut satanut pisaraakaan, mutta viimeisen tunnin kävelyn aikana taivaalta ripahti taas sen verran vettä, ettei tarvinnut ainakaan kuivin vaattein saapua sivistykseen.
(Määränpää, eli Pulmankijärvi näkyy jo. Tästä oli kumminkin vielä lähes tunnin matka alas läpi mutaisten ja kivisten polkujen)
Vielä viimeinen sillanylitys, sekä tallustelu mutaisia hiekkateitä pitkin ja saavuin Pulmankijärven parkkipaikalle. Täällähän ei ollut sitten mitään, paitsi pari omakotitaloa ja maatila.
Ensimmäinen tehtävä oli avata kännykkä ja soittaa emännälle maaliintulosta. Seuraavaksi oli saatava taksi. Ja soittelukierroksen jälkeen sain Nuorgamin(lähin kylä 20km päässä) taksikuskin kiinni ja jäin odottelemaan kyytiä.
Neljänkymmenen minuutin päästä taksi pysäköi Nuorgamin, ilmeisesti ainoan majoituksen eteen ja jätti minut kyydistä. Isäntäväki saapui paikalle soitosta, ja sain itselleni mökin maksettua. Olin tuuduttautunut siihen luuloon, että myös Suomen pohjoisimmassa kylässä kaupat olisivat yhdeksään asti auki, mutta tylysti sain rättiä vasten kasvoja. Viimeinenkin kauppa oli mennyt kiinni jo puolituntia sitten, joten oli luotettava siihen, että majatalolla olisi myydä jotain ruokaa.
Ei ollut ja olin syvästi pettynyt. Ruokaa oli jäljellä enää pari palaa leipää, leivän muruja, muutama pähkinä ja vaniljakeitto. Nälkä painoi vatsaa, joten halusin ilahduttaa itseäni edes pullolla limonaadia. Majatalon isäntä oli onneksi niin mukava kaveri, että suostui antamaan pari pientä suklaapatukkaa ilmaiseksi, sillä olivat menneet vanhaksi jo puolisen vuotta sitten. Illasta tulisi sittenkin mukiinmenevä!
Astuin omaan mökkiini, joka oli kuin sadusta. Laitoin patteri täysille, jotta mökkiin saatiin kunnon lämpö. Sitten heittäydyin hetkeksi ihanan pehmeälle patjalle makaamaan ja soittelemaan taas emännälle.
Päätin säännöstellä viimeiset eväät, että aamullekin riittäisi muutama murunen ruokaa. Iltapalaksi keitin kupillisen kahvia, valmistin vaniljakiisseliä (Väärä etiketti, joka olikin oikeasti mustikkakiisseliä), ja otin 2 palaa leipää. Kiisselin joukkoon heitin loput pähkinät, ja kourallisen leivänmuruja. Jälkiruoaksi se kahvi ja vanhentunut suklaapatukka, joka maistui kyllä niiiiiiin hyvältä.
Joku valmisti juuri munakasta keittiötiloissa, kun menin sinne pesemään kattilani. Kyllä suu valui kuolaa siinä haistellessa.
Uni tuli aika nopeasti ja nukuin mitä mainioimmin.
(Rauhallinen Utsjoki)
(Kallista bensaa)
Vaikka vaellus oli todella rankka, ja ruoka sekä wc-paperi loppuivat käytännössä kesken, oli se silti juuri minun tyylinen vaellus. Riittävän haastava, eikä missään vaiheessa reissua tullut tylsää hetkeä, sillä joko kokoajan kävelin, söin tai nukuin.
Ensi kerralla täytyy paremmin arvioida alueen maaston vaikeus, ja varata riittävästi päiviä suorittaa vaellus, niin siitä tulee nautinnollisempaa.
Seuraaviin reissuihin!
Talsin noin 8km Opukasjärven autiotuvalle, johon pysähdyn haukkaamaan hieman leipää ja hetkeksi kuivattamaan tavaroita. Jatkan matkaa sateen piiskatessa maata, ja kastun hetkessä taas lähestulkoon läpimäräksi. Ennen Iisakkijärven autiotupaa luonto kutsuu, ja rämmin varvikkoon paskalle. Tiedättekö sen tunteen, kun housut kintussa pusertaa kakkaa, samalla kun vessapaperi kostuu lähes käyttökelvottomaksi ja takaliistoon valuu vettä? Suosittelen kokeilemaan. Kaikki muut murheet tuntuu kovin pieniltä sillä hetkellä.
No, sain kuin sainkin suorituksen kunnialla loppuun, ja jatkoin matkaa. Vastaan tuli venelossi, jonka kyydillä pääsin rannan toiselle puolelle ja astelin kohti Iisakkijärven autiotupaa. Vain pari kilometriä ennen autiotupaa jouduin pysähtymään nopealle leipätauolle, sillä energia tuntui olevan täysin loppu. Tässä vaiheessa jatkuva sade oli onneksi tauonnut hetkeksi.
Iisakkijärven autiotuvalla törmäsin hulluun kaksikkoon, jotka kävivät hyisen kylmässä järvessä uimassa - hikisen vaellusrupeaman jälkeen. Ei olisi tullut pieneen mieleenkään mennä kastautumaan, muutenkin oli vähän vilu kastumisesta. Olisi niin tehnyt mieli jäädä autiotuvalle yöpymään, mutta koska kello oli vielä aika vähän, ja matkaa vielä aika paljon, päästi kävellä vielä muutaman kilometrin lähemmäs seuraavaa sopivaa telttapaikkaa.
Kello oli jo kahdeksan pintaan, kun löysin sopivan tasaisen ja suojaisan paikan teltalle, melkein kulkureitin vieressä. Hain läheisestä lammesta vedet ruuanlaittoon, ja valmistin koko vaelluksen maittavimman ruuan; munanuudelia ja soijasuikaleita hapanimeläkastikkeella. NAM! Söin mahani aivan täyteen, ja köllähdin makuupussiin. Oli kiva päästä lepuuttamaan väsyneitä jalkoja ja kuuntelin myös hetken radiota. Tämä olikin reissun viimeinen kohta, missä radio kuului. Unta ei tarvinnut odottaa kovin kauaa.
Sunnuntai 20.08.2017
Havahdun hereille ja jään makuupussiin makoilemaan vielä pitkäksi aikaa. Ei huvittaisi lähteä jatkamaan matkaa, kun sataa taas vettä ja jalatkin ovat vielä ihan väsyneet - aivan kuin olisin unissanikin talsinut näitä samoja polkuja.
Söin rauhassa aamupalan ja keittelin aamukahvit, enkä oikeastaan pitänyt varsinaisesti mitään kiirettä lähdön kanssa. Sisäisesti kello tikitti, sillä paluubussiin oli ehdittävä 23.8. klo 7.30, ja aikaa kävelyyn oli rajallisesti.
Kävelin suorinta tietä Huikkimajoen autiotuvalle, jossa pidin päivän ensimmäisen tauon. Aurinkokin näyttäytyi taivaalla, joskin vain hetkellisesti. Nautin evästä, sekä kahvia tuvalla, ja asetin tavoitteeksi päästä Huikkimajoen yli ennen pimeäntuloa.
Saavuin joelle, joka oli levein tähän mennessä, ja kellon ollessa jo aika paljon, päädyin pystyttämään teltan tälle puolelle rantaa. Taas alkoivat kevyet pisarat iskeytyä teltan kattoon, samalla kun söin illallista. Joki pauhasi vieressä, eikä radiostakaan enää kuulunut pihausta. Nukahdin.
Maanantai 21.08.2017
Taas uusi aamu, ja tänään vuorossa syvimmän ja leveimmän joen ylitys. Päätin laittaa joenylitykseen pitkätkalsarit jalkaan, joista käärin lahkeet yli polvien. Kameran päätin pitää visusti muovipussin suojissa taskussa, sillä nyt en uskaltanut kuvata. Eka joenpätkä oli polviin asti syvää, ja veden voima on niinkin "matalassa" valtaisa, ja voi helposti viedä mukanaan jos horjahtaa tai askeltaa huonosti. Nyt oli keskityttävä todenteolla! Joenylityspaikassa on ilmeisesti aiemmin mennyt köysi, sillä joen molemmin puolin oli pystytetty tolppa kiinnityslenkkeineen.
Vesi oli kylmää, mutta heti joesta noustuani jalat valtasi levollinen tunne. Kävelyn aiheuttama rasitus ja väsymys kaikkosi hetkessä, kun jalat muuttuivat helakan punaisiksi kylmyydestä. Pikainen jalkojen ravistus ja sukat äkkiä jalkaan, ja lämpimiin kenkiin.
Taas alkoi nousu vielä korkeammalle tunturiin, ja päätinkin pitää kevyen evästauon ennen nousun aloittamista. Pystytin taas pressun tuulen/sateen suojaksi, sillä nyt viima alkoi olla jo todella vilpoista. Poroja näkyi muutamia aina silloin tällöin kauempana tuntureiden kupeessa, mutta lähietäisyyttä en onneksi päässyt ottamaan.
Suurimmassa osassa soista vaelluskengät oli pakko sitoa kaulaan roikkumaan, ja kävellä joko paljain jaloin, tai kuten itse suosin crokseissa. Päivän etapin toiseksi viimeisellä, sekä isoimmalla suolla kaaduin rähmälleni keskelle suota, kun se vaan ei päästänyt jalkaa vapaaksi, ottaessani askelta eteenpäin. Sitten oli housut ja jalat ihan mudan ja kasvillisuuden peitossa.
Matka Tsuomasjärven autiotupaa tuntui jatkuvan loputtomiin, vaikka joka kummun jälkeen jo oletti näkevänsä autiotuvan uljaan siluetin heijastamassa taivasta vasten. Olin loppuvaiheessa niin väsynyt, että lähdin vahingossa seuraamaan porojen tekemään polkua, ja tämän takia reitilleni tuli kiertoa muutama ylimääräinen kilometri. Ei muuten mitään, mutta tämä lyhyt pätkä oli lähestulkoon suon kiertämistä tai mättäältä toiselle hyppimistä.
Saapuessani autiotuvalle, tuvan eteisessä tuli vastaan ihan koiruli, jonka tempauksista olinkin lukenut jo aiempien autiotupien päiväkirjoista. Enää en muista koiran nimeä, mutta oli omistajat ihmeissään, kun tervehdin koiraa heti omalla nimellä. Ilta meni tankatessa, siis söin tuvalta löytämäni riisipussin, johon sain sekaan pienen pussillisen laihaa kanakeittoa. Mutta siinä väsymyksessä tuo oli sillä hetkellä elämäni paras ateria. Tuvalla yötä ollut nuoripari oli myös Uudeltamaalta, ja saimmekin aikaiseksi hyviä keskusteluja retkeilystä ja elämästä yleensäkin. Koiralle laitettiin pyynnöstäni paikka minun viereen laverille, mutta ei se viihtynyt siinä, sillä tuvassa oli aika kuuma. Kamina oli ollut pakko lämmittää aika kuumaksi, että saataisiin varusteet kuiviksi aamuun mennessä.
Tiistai 22.08.2017
Ja varusteethan olivat kuivuneet yön aikana, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, nimittäin kengät olivat edelleenkin kosteahkot. Mut hitot, viimeinen päivä, eli ei enää haittaa. Keittelin rauhassa aamupuurot, laittelin rinkan valmiiksi ja lähdin viimeiselle ja toiseksi pisimmälle etapille.
Alkumatka meni kuin siivillä, sillä mielessä pyöri vain ne ihanat herkut joita pääsisi nauttimaan heti sivistykseen päästyään.
Maasto oli edelleen vaihtelevaa, pienien purojen ylitystä, ja suolla rämpimistä. Aamu oli tuulinen, mutta taivaalla paistoi aurinko! Miten mahtava sää saattaa vaellus loppuun.
Loppumatkasta noustiin vaan yhä ylemmös ja ylemmäs tunturiin, ja näkymän olivat henkeäsalpaavia. Joka puolella täplitteli lampia tai järviä, ja tunturinnyppylöitä silmänkantamattomiin joka puolella. Kalliota ja poroja. Tämä oli vaelluksen kaunein pätkä. Kiipesin jonkun nyppylän päälle kuvailemaan, ja vedin välipalaa kipenkoloon käpertyneenä. Korkealla nimittäin tuuli mielettömästi.
Korkeimmalta tunturilta laskeuduttiin taas vähän alemmas, ja lähemmäs sivistystä. Tänään reitti oli kulkenut ylös-alas-ylös-alas, ja jalat olivatkin jo aivan poikki. Nälkäkin alkoi painaa, joten päätin käydä tsekkaamassa yksityisen järjestön ylläpitämän autiotuvan. Tuvan pihassa oli mönkijä, ja elämää nähnyt päämökki ja kallellaan oleva ulkohuussi. Tuntui epäilyttävältä vain astella sisään tupaan, kun se ei ollut metsähallituksen ylläpitämä. Noh, viima oli niin viileä, että avasin varovasti oven, ja eteisessä vastaan tuli iso röykkiö ulkoa kerättyjä oksia, ja kasa roskaa.
Joku oli asetellut sottaisen punkan päälle eväskassin, ja vaihtovaatteet. Kulmassa oleva kamina oli kylmä, eli tänään ei sitä vielä ollut kukaan lämmittänyt. Tupa oli aika epäsiisti ja täynnä "toisten aarteita", käytettyjä maustepusseja, tyhjiä muoviastioita, sokeria, taisi vähän jauhoakin olla epämääräisessä pussissa. Kirjoitin vieraskirjaan puumerkit ja jatkoin matkaa kohti Pulmankijärveä.
Vihdoinkin saavuin Norjan raja-aidalle, ja olisikin tehnyt mieli heittää huulirasvatuubi aidan toiselle puolelle. Raja-aitaa seuratessa jouduin ylittämään useamman pikkusuon, yhden kapeahkon joen, kävellä tuskaisen jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, ja tottakai kastua todenteolla. Koko päivänä ei ollut satanut pisaraakaan, mutta viimeisen tunnin kävelyn aikana taivaalta ripahti taas sen verran vettä, ettei tarvinnut ainakaan kuivin vaattein saapua sivistykseen.
Vielä viimeinen sillanylitys, sekä tallustelu mutaisia hiekkateitä pitkin ja saavuin Pulmankijärven parkkipaikalle. Täällähän ei ollut sitten mitään, paitsi pari omakotitaloa ja maatila.
Ensimmäinen tehtävä oli avata kännykkä ja soittaa emännälle maaliintulosta. Seuraavaksi oli saatava taksi. Ja soittelukierroksen jälkeen sain Nuorgamin(lähin kylä 20km päässä) taksikuskin kiinni ja jäin odottelemaan kyytiä.
Neljänkymmenen minuutin päästä taksi pysäköi Nuorgamin, ilmeisesti ainoan majoituksen eteen ja jätti minut kyydistä. Isäntäväki saapui paikalle soitosta, ja sain itselleni mökin maksettua. Olin tuuduttautunut siihen luuloon, että myös Suomen pohjoisimmassa kylässä kaupat olisivat yhdeksään asti auki, mutta tylysti sain rättiä vasten kasvoja. Viimeinenkin kauppa oli mennyt kiinni jo puolituntia sitten, joten oli luotettava siihen, että majatalolla olisi myydä jotain ruokaa.
Ei ollut ja olin syvästi pettynyt. Ruokaa oli jäljellä enää pari palaa leipää, leivän muruja, muutama pähkinä ja vaniljakeitto. Nälkä painoi vatsaa, joten halusin ilahduttaa itseäni edes pullolla limonaadia. Majatalon isäntä oli onneksi niin mukava kaveri, että suostui antamaan pari pientä suklaapatukkaa ilmaiseksi, sillä olivat menneet vanhaksi jo puolisen vuotta sitten. Illasta tulisi sittenkin mukiinmenevä!
Astuin omaan mökkiini, joka oli kuin sadusta. Laitoin patteri täysille, jotta mökkiin saatiin kunnon lämpö. Sitten heittäydyin hetkeksi ihanan pehmeälle patjalle makaamaan ja soittelemaan taas emännälle.
Päätin säännöstellä viimeiset eväät, että aamullekin riittäisi muutama murunen ruokaa. Iltapalaksi keitin kupillisen kahvia, valmistin vaniljakiisseliä (Väärä etiketti, joka olikin oikeasti mustikkakiisseliä), ja otin 2 palaa leipää. Kiisselin joukkoon heitin loput pähkinät, ja kourallisen leivänmuruja. Jälkiruoaksi se kahvi ja vanhentunut suklaapatukka, joka maistui kyllä niiiiiiin hyvältä.
Joku valmisti juuri munakasta keittiötiloissa, kun menin sinne pesemään kattilani. Kyllä suu valui kuolaa siinä haistellessa.
Uni tuli aika nopeasti ja nukuin mitä mainioimmin.
Keskiviikko 23.08.2017
Herätyskello pärähti soimaan 6.15, sillä oli pakko ehtiä pakata rinkka, valmistaa aamupala, käydä aamutarpeilla ja luovuttaa avain ennen 7.30 bussin saapumista. Söin loput leivänpalat ja suklaapatukan, sekä keitin kahvia. Bussia olin odottamassa varmuuden vuoksi jo 7.10, etten varmasti myöhästy siitä. Seuraava bussi saapuisi vasta huomen aamuna, eli en todellakaan aikonut jäädä tämän kyydistä.
Bussi heitti minut, ja useamman koululaisen Utsjoelle, jossa pääsin vihdoinkin kunnon aamupalalle. Tapasin täällä hiljaisessa kylässä myös aidon saamelaisen, joka nyt kyllä sattui olemaan puliukko. Rupateltiin pitkän aikaa kaupan ulkopuolella, ja sain räpsäistyä meistä jopa yhteiskuvan. Niin oli taas reissu taputeltu, ja hypätty seuraavaan bussiin, joka vei minut auton luokse. Matka kohti etelää saattoi alkaa.
Vaikka vaellus oli todella rankka, ja ruoka sekä wc-paperi loppuivat käytännössä kesken, oli se silti juuri minun tyylinen vaellus. Riittävän haastava, eikä missään vaiheessa reissua tullut tylsää hetkeä, sillä joko kokoajan kävelin, söin tai nukuin.
Ensi kerralla täytyy paremmin arvioida alueen maaston vaikeus, ja varata riittävästi päiviä suorittaa vaellus, niin siitä tulee nautinnollisempaa.
Seuraaviin reissuihin!
