torstai 22. elokuuta 2019

Repovesi here we come!


9-11.8.2019

Kello oli 5.30, kun nousin sängystä ja rupesin innolla valmistautumaan kuluvaan päivään. Enää yksi 8 tunnin työpäivä oli minun ja viikonlopun vaelluksen välissä, eikä mikään voinut lannistaa tunnelmaa.

...

Tasan neljältä kaarroin Keravan juna-asemalle, nappasin pojat kyytiin, kierros Järvenpään kautta ja nokka kohti Repoveden kansallispuistoa.

(Olhavavuori)

Oltiin perillä siinä seiskan jälkeen ja lähdettiin talsimaan ekalle yöpaikalle. Matkaa oli n. 6km, joka Lucan mukaan menisi tuntiin (hyvin optimistinen ajatus), mutta koska mukana oli yksi noviisi, ja itse raahasin mahaa mukana, matkaan meni lopulta se pari tuntia.





(huomatkaa Lucan jäätävä olkapää)

Kirnukankaan laavulla oli jo venäläinen retkikunta puuhailemassa jotain nuotiolla, mutta tajusivat siirtyä syrjempään, kun meidän porukka rupesi kokkailemaan. Innokkaimmat kävivät myös uimassa (kastautumassa) viereisessä suolammessa, olihan sitä jo matkalla vähän hikoiltukin.
Minä jaoin laavun Saskan kanssa, Marko nukkui teltassa, ja Luca testaili pelkän tarpin alla nukkumista. Illan pimetessä ympäriltä kantautui tasainen kuorsaus.

 (teltta suorastaan lentää paikoilleen)




 (ekan aamun luksusmunat)





Olin kantanut muutaman kananmunan ekaa aamua varten, ja oli kyllä aika luksusta syödä munia ruisleivän ja kahvin kyytipojaksi. Aika rauhassa syötiin aamupalat ja laitettiin leiri kasaan. Lähdettiin taapertamaan kohti seuraavaa yöpaikkaa, eli Katajajärven teltta-aluetta. Pysähtelimme monesti nauttimaan eväitä, ja vauhti muutenkin pysyi ihan maltillisena, tällä kertaa Lucakaan ei lähtenyt juoksemaan edellä. Vauhti oli itseasiassa niinkin verkkainen, että ehdin Olhavalla jopa ottamaan ruokanokoset varvikossa.



Saavuimme Katajajärvelle hyvissä ajoin, ja jokainen rupesi etsimään sopivaa paikkaa omalle majoitteelle. Minä ja Marko jäätiin kuorsaajina yhteen nurkkaan, sopivasti puoliksi polulle, kun taas Luca ja Saska löysivät omat rauhaisat sopukkansa ympäröivästä metsästä.
Venäläinen isä ja poika paistoivat nuotiolla kanaa ja paprikoita, joka tuoksui niin hyvältä. Itselläni oli vaan kämäsiä nuudeleita ja jotain soijasuikaleita illallisena. Ruokakateus on pahinta aina nimenomaan vaelluksilla.
Reissun toinen ja viimeinen ilta oli tullut päätökseensä kun kömmin riippumattoon nukkumaan. Muut jäivät vielä hetkeksi pelaamaan korttia.

 (Marko oli ihme vesipeto)





 (Etsi 2 kiipeilijää)



(oli soitettava kotiin, että pärjääkö ne nyt varmasti ilman minua...)

Nukuin kyllä niin hyvin! Kaikki taisi herätä vasta yhdeksän jälkeen, ja aika pian kun aamupalat oli saatu valmistettua, alkoi sataa. Onneksi olin illalla asettanut tarpin hyvin riippumaton päälle, niin pystyin vain mennä mattoon sateelta suojaan istuskelemaan ja syömään aamupalaa. Vesisateen saattelemana purimme leirin ja lähdimme kävelemään kohti reissun loppua.
Pyrimme seuraamaan Kaakkurinkierrosta, joka kulkee kansallispuiston reunoja pitkin, mutta vähän ennen Lapinsalmen entistä riippusiltaa "eksyimme" reitiltä. Ei kyllä rehellisesti sanottuna haitannut, jäipähän joku vittumainen nousu ja 2km kävelemättä! Oli jalat jo aika väsyneet.







(romahtaneen riippusillan takia Lapinsalmella oli venekuljetus)

Se oli siinä.
Reissun lopullinen saldo oli 24km.

Itse tykkäsin reissusta kovasti, ja samalla poppoolla lähden mielelläni uudellekin vaellukselle.


torstai 17. tammikuuta 2019

Vaelluskrapula - retkeilijän pahin painajainen




"Niskaa ja selkää pakottaa, jalat huutavat hoosiannaa joka askeleella, mieli on alakuloinen ja ärsyttää." Niin monelle retkeilijälle tuttu henkisen kuoleman aika vaivaa erityisesti pidemmän vaelluksen jälkeen. Kuten juomisessa, mitä pidempi putki, sitä pahempi krapula. Tämä pätee täydellisesti myös vaelluskrapulasta kärsiviin.

Kaava on yksinkertainen. 

1. Kun vaelluksen viimeinen ilta saapuu, mielen täyttää ajatus "onko tämän pakko jo loppua". Illalla fiilistellään, nautitaan viimeinen ehtoollinen ja yritetään imeä metsän tuoksua keuhkoihin, vähän niinkuin varalle. Kohta on taas aika palata kiireiseen ja stressaavaan arkeen, jossa voi vain unelmoida tulevista reissuista.

2. Kun vaelluksen viimeinen aamu alkaa, aletaan olemaan jo malttamattomia pääsemään takaisin sivistyksen pariin; yltäkylläisille ruokakaapeille, vesivessaan, SUIHKUUN. Aamiainen valmistetaan nopeasti, ja aletaan pikimmiten purkamaan leiriä. Vaelluksen aikana niin tarkasti järjestyksessä pidetyt varusteet lentävät rinkkaan miten sattuu, enää ei jaksa asetella. Marssitaan suorinta tietä (mahdollisimman vähillä tauoilla) takaisin autolle, sullotaan rinkka kyytiin ja kaasutetaan pois. Matkalla nautitaan pullakahvit lähimmällä huoltoasemalla ja istahdetaan posliinille pitkän tauon jälkeen. 
Koko ilta menee kaikkien kodin mukavuuksien euforiassa, samalla, kun vaatteet lentävät pesukoneisiin, ja tiskit tiskataan seuraavaa reissua varten. Tulevat vaellukset eivät käväisekkään mielessä. Nyt ollaan korkealla. 

3. Aah miten ihanaa oli nukkua omassa pehmeässä sängyssä, vaikkakin aivot ehkä kaipasivat edelleen sitä muhkuraista ja ohutta telttapatjaa. Hartiat ovat hellänä rinkan kantamisesta, selkä kuittailee vaelluksen aikaisista telttaöistä, ja jalat ovat näivettyneet siitä kaikesta kävelystä. Mutta ei haittaa, nyt ollaan kotona! Jääkaapilla iskee ensimmäinen shokki; mitä söisin? on niin paljon vaihtoehtoja. Vaelluksella oli niin helppoa, joko puuroa tai mysliä kiisselillä. 
Valitaan jotain oikein erityistä, mutta se ei anna yhtä hyvää makuelämystä, kuin se puuro, joka syötiin samalla kun katseltiin auringonnousua.
Pikku hiljaa mieleen nousee vaelluksen upeat maisemat ja tunnelmalliset hetket. Mietitään, että kylläpäs se reissu meni nopeasti. Kun arjen ensimmäiset kiireet tai saati ensimmäinen työpäivä koittaa, alkaa se krapulan pahin vaihe. Mieleen nousee tietty kaiho, se kaipaa takaisin metsään, takaisin rauhallisille poluille; pois pölyisiltä kaduilta. Seuraavaan lomaan tuntuu olevan ikuisuus! Mietitään kaikki vaihtoehdot läpi, miten pääsisi mahdollisimman nopeasti uudelle vaellukselle. Voisipa lopettaa työnteon, että voisi retkeillä aina. Todetaan ettei se todellakaan onnistu. Mieli murtuu. 
Kaikessa hiljaisuudessa aletaan suunnittelemaan uutta vaellusta, sillä yritetään lievittää alakuloa. 

Alakulo ja ärsytys kestää parhaimmillaan vain pari päivää, mutta mitä pidempi reissu, sitä pahemmat vieroitusoireet.

Omani kesti 2 päivää.