Heipä hei. Taas on "tovi" vierähtänyt osa 1 kirjoittamisesta. En tiedä mihin se motivaatio on hävinnyt, laiskottanutkin kovin on. Mutta nyt tämä postaus laittaa vihdoinkin sinetin kirjeen päälle, ja viimeistelee koko Karhunkierroksen reissukertomuksen.
Keskiviikko 15.8. avautui harmaana, mutta sateettomana. Lähdimme Ansakämpältä viimeisten joukossa, ja aamu alkoikin heti jyrkällä nousulla ylös pääpolulle. Tänään tavoitteena olisi päästä Harrisuvannon laavulle.
Päivän reitille sisältyi todella paljon jyrkkiä nousuja, ja nousuista, sekä kengistä johtuen taisin päivän aikana muutaman kerran valittaa kipeistä jalkapohjistani. Mutta Luca otti valitukseni vastaan kuin mies, eikä menettänyt hermojaan. Tämä taisi (toivottavasti) olla pahin valituspäiväni.
(Puolessa välissä ollaan!!!)
Päivän aikana pysähdyttiin ruokatauolle Jussinkämpälle, josta jatkettiin loputtomalta tuntunutta etappia. Nähtiin päivän aikana eräs tyttökaksikko useamman kerran; he menivät ohi, kun me pidimme taukoa, ja me menimme ohi heistä, kun he pitivät taukoa. Loppua kohden itselleni tuli tarve päteä, ja aloin pinkomaan (sivulliselle varmaan olisi näyttänyt laahustamiselta) yhtä taas niin jyrkkää ja kivikkoista mäkeä ylös, tavoitteena pitää tytöt kaukana takana. Halusin edes kerran saapua maaliin ennen muita. Tästä tietysti poikkeuksena Luca, joka perinteiseen tapaansa loikki kaukana edelläni kuin metsäkauris.
Hikeä valuen, ja voimakkaasdti huohottaen pääsin mäen laelle, ja jatkoimme reipasta askeltamista kohti tulevaa yöpaikkaa. Kartan mukaan sen pitäisi olla ihan kohta tulossa. Ja tulossa. Ja tulossa. Lopulta puolen tunnin jälkeen pysähdyimme jo hivenen toivottomina katsomaan karttaa. Totesimme menneemme laavun ohi, koska emme olleet huomanneet pienen pientä polkua, joka olisi johtanut laavulle. Tästä ehkä hivenen murheellisina jouduimme kävelemään vielä 3km seuraavalle laavulle. Jalat alkoivat olla jo niin kipeät, että kirjaimellisesti raahustin viimeiset 200m yöpaikalle.
(Jussinkämpän kaasuhella käytössä)
(Tässä olemme jo asettuneet kodiksi, siinä ei kauaa mene)
Sykkeen hieman laannuttua, heitin croksit jalkaan, kävelin mutaiselle pienelle purolle, ja upotin paljaat jalat veteen. Vesi oli pahuksen kylmää, mutta teki mahdottoman hyvää kärsineille jaloilleni. Tämän operaation jälkeen jaksoin keskittyä ruoanlaittamiseen, ja riippumaton ripustamiseen.
Nuotiopaikalla oli italiainen perhe nauttimassa päivällistä, ja lapset olivat kovin kiinnostuneita ränsistyneistä "eräjormista". Vaihdettiin miehen kanssa muutama sana englanniksi, ja seurattiin kiinnostuneina italialaisia ruokailurituaaleja. Perhe oli varannut karhunkierroksen kiertämiseen 2 viikkoa aikaa, olihan nuorempi lapsi vasta noin 6 vuotias. Perheen lapset halusivat tarjota ryytyneille matkalaisille palat suklaata, ja oioi ne otettiin kiljuen vastaan. Itselläni oli jo suklaapatukat loppuneet, Luca taas oli viisaana varannut 3 patukkaa päivälle. Noh, semmosta se on.
Illalla annettiin italialaisille vielä esimerkkiä hulluista suomalaisista, kun pulahdettiin vastarannalta jäiseen veteen peseytymään. Sairaalloisen kylmää, mutta niin virkistävää. Sitten olikin aika käydä nukkumaan. ZZzZZz
Torstai 16.8.
Tänään oli helppo ja lyhyt kävelypäivä, ja saavuttiinkin Porontimajoen autiotuvalle jo hyvissäajoin iltapäivällä. Matkalla vähän ennen etapin loppua polulla tuli vastaan poroemo ja vasa. Porot eivät millään meinanneet meitä väistää, ja lopulta emo alkoi syöksymään meitä kohti. Peräännyimme ja olimme juuri piiloutumassa ison kyltin taakse, kun poro lopulta sinkaisi polulta metsään.
(Mustikkatauko)
(Kahvitauolla jo hymyilyttää)
(Mr Kartta ohjaa meitä perille)
(Ne pahuksen hyökkäilevät porot)
(Pikkuinen autiotupa)
(Porontimajoen keittokatos)
Laittelimme nuotiolla ruokaa, kun autiotuville alkoi saaapumaan lisää porukkaa. Porontimajoellahan on 2 pientä autiotupaa, 1 laavu ja vielä aika iso keittokaatos. Ennenkuin paikalle saapui muita retkeilijöitä, siellä oli meidän lisäksi vain 1 italialainen nainen. Taas italialainen sai todistaa, kun hullut suomalaiset käy matalassa ja kylmässä purossa pesulla.
HUOMIO!! HUOMIO!! HUOMIO!! HUOMIO!! HUOMIO!!
SEURAAVA KUVAMATERIAALI SISÄLTÄÄ PORNOGRAAFISIA PIIRTEITÄ!!
Iltaa kohden jokainen makuupaikka oli täytetty niin autiotuvissa, laavulla, sekä keittokatoksessa. Myös useampi teltta oli kohonnut lähimetsikköön. Iltanuotiolla kävi kuhina, kun kaikenlaiset kattilat porisivat nuotionlämmössä. Oli erilaisia mausteita, sekä kuivattua habaneroakin jollain mukana.
Hämärtyessä alkoi ulkonakin olla jo hiljaista, mutta sisällä alkoi toisenlainen ääni keräämään kaikua.
Laverilla oli tosi kova nukkua 1cm paksuisella solumuovipatjalla, joten pyörin koko yön yrittäen löytää miellyttävää asentoa. Aamulla kuulin, että kuorsaukseni oli kaikunut tyylikkäästi autiotuvassa, sekä löytänyt tiensä seinien läpi myös 7metrin päässä olleeseen laavuun. Kuin suihkukone lähtisi käyntiin...? Kuulostaa liiotellulta!
Perjantai 17.8
Aamulla kävi sellainen todella harvinainen tapahtuma, että minä heräsin ennen Lucaa! Tätä ei ole koskaan aiemmin tapahtunut, mutta ehkä tänä yönä kuorsaus oli verottanut levollista unta..
Matkaa seuraavaan ja viimeiseen yöpaikkaan on 12km, joka sisältää erittäin tuskallisia nousuja ja laskuja. Kohteenahan on nimittäin Valtavaara, jolle korkeutta on luvattu 492m.
Ruuat alkaa olla aika finaalissa, mikä on ihan hyvä, koska huomennahan on viimeinen 6km kävely sivistykseen.
Päivämatkasta ei oikeastaan ole muuta kerrottavaa, kuin että jyrkissä ylämäissä Lucaa oksettaa ja mua paskattaa. Niinkuin aina, kun pohkeet menee hapoille, on joko pysähdyttävä hetkeksi, tai juostava paperin kanssa lähimpään pusikkoon. Muita vaeltajia ei päivän aikana juurikaan näkynyt, eikä yöpaikassakaan ollut tungosta. Vihdoin ja viimein, kipein jalkapohjin saavuimme Valtavaaran laelle, ja astuimme suloiseen pikku päivätupaan joka oli vaaran korkeimmalla kohdalla. Raapustimme terveiset tupakirjaan, ja otimme muutamat kuvat. Laskeuduimme 300m alas polkua kodalle, joka olisi viimeinen yösija tällä reissulla. Kodassa oli kapeat istumalaverit, joille Luca teki oman pedin, ja minä viritin riippumaton roikkumaan seinälle. Loppuillan poltimme kodassa nuotiota, ja herkuttelimme niillä ruoilla, mitä meillä nyt sattui vielä olemaan. Ilmassa oli haikea fiilis, sillä vaellus on lähes lopussa.
("Onks tän pakko loppua?"
(Vissiin vähän tuulee, kun rinkan hihna sojottaa vaaka-asennossa)
(Eka todellinen nousu Konttaiselle alkaa)
(Aah, pari ekaa huippua kiivetty. Pahin on vielä edessä)
(Kyllä se hymy kohta hyytyy)
(Valtavaaran päivätupa näyttää olevan todella lähellä --- ei ole)
(Vihdoinkin huipulla)
(Viimeinen yöpaikka)
Lauantai 18.8.
Jes, tänään pääsee sivistyksen pariin! On jo aikakin, nimittäin vessapaperi loppuu. Ei parane kiduttaa pohkeita, koska enää ei ole varaa mennä isommalle tarpeelle. Loppumatka sisältää nousuja, ja Rukalle nousu on todella raskas. Joudun kokoajan pitämään pohkeiden takia taukoa. Mutta pääsemme kuin pääsemmekin Rukalle, ja vaellus on suoritettu!
(Ruka näkyy jo)
(Viimeisiä nousuja)
(JEEEEEE siinä se on!!!)
Kannat katossa suuntaamme lähimpään pizzeriaan, ja tilaamme oluet ja pizzat. Voi luoja miten hyvältä maistuu! Tästä alkaa kotimatka, ja seuraavien reissujen suunnittelu.
(Ahhh KYLMÄÄ OLUTTA!)
Reissu oli erittäin onnistunut, ja ensi vuoden reissukohdetta on jo aloitettu kartoittamaan. Vietetään talvi ensin, ja sitten alkaa taas pääsiäisestä vuoden 2019 vaelluskausi. Kiitos lukijoille!
