"Niskaa ja selkää pakottaa, jalat huutavat hoosiannaa joka askeleella, mieli on alakuloinen ja ärsyttää." Niin monelle retkeilijälle tuttu henkisen kuoleman aika vaivaa erityisesti pidemmän vaelluksen jälkeen. Kuten juomisessa, mitä pidempi putki, sitä pahempi krapula. Tämä pätee täydellisesti myös vaelluskrapulasta kärsiviin.
Kaava on yksinkertainen.
1. Kun vaelluksen viimeinen ilta saapuu, mielen täyttää ajatus "onko tämän pakko jo loppua". Illalla fiilistellään, nautitaan viimeinen ehtoollinen ja yritetään imeä metsän tuoksua keuhkoihin, vähän niinkuin varalle. Kohta on taas aika palata kiireiseen ja stressaavaan arkeen, jossa voi vain unelmoida tulevista reissuista.
2. Kun vaelluksen viimeinen aamu alkaa, aletaan olemaan jo malttamattomia pääsemään takaisin sivistyksen pariin; yltäkylläisille ruokakaapeille, vesivessaan, SUIHKUUN. Aamiainen valmistetaan nopeasti, ja aletaan pikimmiten purkamaan leiriä. Vaelluksen aikana niin tarkasti järjestyksessä pidetyt varusteet lentävät rinkkaan miten sattuu, enää ei jaksa asetella. Marssitaan suorinta tietä (mahdollisimman vähillä tauoilla) takaisin autolle, sullotaan rinkka kyytiin ja kaasutetaan pois. Matkalla nautitaan pullakahvit lähimmällä huoltoasemalla ja istahdetaan posliinille pitkän tauon jälkeen.
Koko ilta menee kaikkien kodin mukavuuksien euforiassa, samalla, kun vaatteet lentävät pesukoneisiin, ja tiskit tiskataan seuraavaa reissua varten. Tulevat vaellukset eivät käväisekkään mielessä. Nyt ollaan korkealla.
3. Aah miten ihanaa oli nukkua omassa pehmeässä sängyssä, vaikkakin aivot ehkä kaipasivat edelleen sitä muhkuraista ja ohutta telttapatjaa. Hartiat ovat hellänä rinkan kantamisesta, selkä kuittailee vaelluksen aikaisista telttaöistä, ja jalat ovat näivettyneet siitä kaikesta kävelystä. Mutta ei haittaa, nyt ollaan kotona! Jääkaapilla iskee ensimmäinen shokki; mitä söisin? on niin paljon vaihtoehtoja. Vaelluksella oli niin helppoa, joko puuroa tai mysliä kiisselillä.
Valitaan jotain oikein erityistä, mutta se ei anna yhtä hyvää makuelämystä, kuin se puuro, joka syötiin samalla kun katseltiin auringonnousua.
Pikku hiljaa mieleen nousee vaelluksen upeat maisemat ja tunnelmalliset hetket. Mietitään, että kylläpäs se reissu meni nopeasti. Kun arjen ensimmäiset kiireet tai saati ensimmäinen työpäivä koittaa, alkaa se krapulan pahin vaihe. Mieleen nousee tietty kaiho, se kaipaa takaisin metsään, takaisin rauhallisille poluille; pois pölyisiltä kaduilta. Seuraavaan lomaan tuntuu olevan ikuisuus! Mietitään kaikki vaihtoehdot läpi, miten pääsisi mahdollisimman nopeasti uudelle vaellukselle. Voisipa lopettaa työnteon, että voisi retkeillä aina. Todetaan ettei se todellakaan onnistu. Mieli murtuu.
Kaikessa hiljaisuudessa aletaan suunnittelemaan uutta vaellusta, sillä yritetään lievittää alakuloa.
Alakulo ja ärsytys kestää parhaimmillaan vain pari päivää, mutta mitä pidempi reissu, sitä pahemmat vieroitusoireet.
Omani kesti 2 päivää.
